Juna-asemalla

Juna-asemalla

Eero katsoi oikealle raiteita pitkin. Sieltä sen pitäisi tulla. Nyt kaukana mutkan suuntaan häämötti vain johtoja ja pylväitä ja punainen valo. Muuttuisiko se vihreäksi? Vai onko tuo valo toisille junille, siihen suuntaan meneville. Eeron kasvoihin osui tuuli, se oli samaan aikaan viiltävä ja leuto, talven kylmyys yhdistyi esiin tulleen keväisen auringon kosketukseen. Pipo lämmitti korvia. Eero pyyhkäisi viiman houkutteleman kosteuden nenänsä alta. Kohta se tulee.

Isä nousi asemalaiturille portaita pitkin takkiaan napittaen.

– Sen pitäisi tulla pian, kaksitoista nolla kuusi on arvioitu saapumisaika. Odotellaan tässä, kyllä tässä tarkenee.

Isä katseli kädessään olevaa paperia, ja kääntyi selkä tuuleen päin. Se nosti isän harvan tukan  pystyyn. Eeroa nauratti, ihan kuin töyhtöhyyppä. Tai joku sellainen vesilintu, jolla tukka seisoo päässä. Tukkasotka!

Asemalaiturin harmaat betonit olivat pölyisiä, asfaltin päällä pyörivä hiekka rapisi jalkojen alla, vähän kuin hiekkatiellä. Lunta ei enää ollut, paitsi aseman ulkopuolella likaisina ja ränsistyneinä kinoksina, jotka sulaisivat viimeisiksi.

Jouluna lunta oli ollut valtavasti. Laiturilla oli ollut niin kylmää, että käsillä oli pitänyt pidellä korvia, ja nenää. Hengityksen höyry oli leijaillut ilmassa. Juna oli lähtenyt tuon valon suuntaan. Oliko valo silloin ollut punainen vai vihreä, Eero ei muista.   

Nyt näkyi jotain. Punaisen valon takana liikkui joku tumma.

– Nyt se tulee! Isä! Nyt tulee, juna! Eero huusi osoittaen lapasellaan raiteiden suuntaan.

Isä pisti paperin taskuunsa, työnsi kätensä nahkahanskoihin ja nosti takin kauluksia ylöspäin. Kaukaa kuului vaimeaa melua, aivan kuin rautaa olisi vedetty varmoin ottein samanlaista rautaa pitkin. Metallinen jättiläiskäärme mateli raiteiden mutkia. Eero ja isä katsoivat valon ja tulevan junan suuntaan. Sillä ei ollut kiire, mutta se liukui päättäväisesti asemalaituria kohden. Kirskunta koveni.

Eero hyppeli ylös alas.

– Se tulee, se tulee! Juna tulee!

Vihdoin juna oli lähes aseman kohdalla, kiskojen ja rattaiden vihlonta sattui korviin, ja juna ryömi jokaisen metrin hitaammin kuin edellisen. Sitten se nytkähti viimeiset metrit ja pysähtyen tyytyväisenä puhisten. Sinisten vaunujen alta putoili raiteiden väliin märkää nuoskaa. Junan päädyissä alkoi kolista äänekkäästi. Ovi avautui rymähtäen ja yhdestä vaunusta laskeutui ulos nuori nainen, joka rupesi nostamaan alas lastenvaunua toisen matkustajan avustaessa. Toisesta ovesta hyppäsi ulos nuoria miehiä, he naureskelivat toisilleen. Yhtäkkiä laituri oli täynnä kuhinaa, ihmisiä laskeutui junan vaunuista, laukkuja nosteltiin alas, huudeltiin ilahtuneina vastaanottajille, halailtiin, suunnattiin varmoin askelin alikulkutunneliin, asemalle, parkkipaikalle. Eero yritti löytää tuttua kasvoa kun matkustajia laskeutui junasta, tuli ja meni ohi. Oikealta, vasemmalta kävi vilinä, juuri tulleet kävelivät kuka minnekin nauraen.

– Eero! Eero! Täällä!

Eero katsoi äänen suuntaan. – Mummo! Eero pinkaisi juoksuun ja juoksi niin kovaa, että törmäyksessä nainen horjahti. Eero kietoi kätensä mummon ympärille ja painoi poskensa ulsterin lämmintä villapintaa vasten. Poskea kutitti villan karheus, mutta se oli lämmin ja siinä tuoksui mummola.

Eero halasi mummoa niin tiukasti, että tätä alkoi naurattaa:

– Noinko ikävä sinulla on ollut! mummo hymyili. – On minullakin ollut sinua ikävä, kova ikävä, hän jatkoi, ja kumartui laittamaan poskensa Eeron poskea vasten.

– No niin tervetuloa vaan, menikö matka hyvin? Isä touhotti ja halasi molempia karhunhalauksella, taputtaen heidän selkiään kädellään.

– Kyllä kyllä, hyvin meni, ajallaan lähti ja ajallaan tuli. Mikäs siinä on matkatessa, maisemia katsellessa, mummo vastasi. – Olipa väkeä kyllä, lomalaisiako varmaan. Nuoria, opiskelijoita.

Eero irrottautui isän ja mummon syleilystä ja työnsi ylös silmille mennyttä pipoaan.

– Menikö kovaa, se juna? Miten kovaa? Yhtä kovaako kuin meidän auto? Hän kysyi silmät loistaen.

– Kyllä kyllä, ainakin yhtä kovaa. Mutta raiteita pitkin vakaasti, mummo vastaili pistäen kätensä Eeron käteen. He lähtivät kävelemään asemalaituria pitkin.

– Isä sanoi, että saan uuden pyörän heti kun lumet lähtee! Sellaisen Jupiterin!

– Jaa niinkö, no se varmaan tulee tarpeeseen.

Eero hyppeli mummon sivulla matkalla parkkipaikan suuntaan, hän kertoili kevään tapahtumia ja mitä kaikkea jännittävää oli sattunut. Käsi kädessä he kulkivat, isä kantaen edeltä mummon isoa matkalaukkua ja kaivellen auton avainta taskustaan.

– Tänne päin, täällä on auto. Lähdetäänpä kotiin niin päästään syömään, kalakeitto odottaa.

***

– Miten te olette jakselleet, mummo kysyi istuen pöydän ääressä, katsellen ympärilleen keittiössä. Puusohvan päässä oli iso pino vanhoja sanomalehtiä. Pöytäliinassa oli jokunen tahra. Tiskit oli kai äskettäin tiskattu, tiskipöydän vieressä lattialla oli roiskunutta vettä. Hellalla kattila puski höyryä kannen raosta. Kyllä täällä asiat hoituu, vaikka keittiöstä puuttuu jotain. Se kodikkuuden viimeinen silaus, mummo ajatteli.

– No, kyllä se tästä, isä vastasi kurkaten ulos ikkunasta. – Kodinhoitaja käy kahdesti viikossa laittamassa ruokaa ja siivoamassa. Ei eilen päässyt, tiskasin tänään itse, isä  puheli ja nosti kattilan kantta. – Eeron koulu menee ihan mukavasti, kaikesta huolimatta. Vaikka on tässä kovasti tehtävää koko ajan, kun yksin pitää kaikki… 

Hän veti syvään henkeä ja pyöräytti kauhalla kattilan sisältöä. Mummo nousi pöydän äärestä ja pani käsivartensa isän ympärille tämän pyyhkiessä silmiään.

– Niin. Ei ole helppoa teille kummallekaan. Anna kun minä jatkan, mummo sanoi ja otti kauhan isän kädestä ja alkoi hämmentää soppaa.

Eero istui keittiön ulkopuolella portaikossa ja kuunteli keittiöstä kuuluvaa hiljaista puhetta, sanat soljuivat rauhallisesti kaappikellon naksutuksen lomassa. Hän siveli käsissään mummolta lahjaksi saamaansa Tarzan-kirjaa. Se oli hieno, kiiltävä ja värikäs. Ja mummo on täällä, Eero ajatteli kuullessaan äänet keittiöstä, ja se sai hänet iloiseksi. Kun tiesi, että mummo oli siinä lähellä, olo tuntui ihmeen kevyeltä. Eero huoahti, avasi kirjan ja alkoi tavata sanoja ensimmäisellä sivulla.

***

– No miten koulu on mennyt, mummo kyseli Eerolta tämän ryystäessä lusikalla kalasoppaa. – Isäsi sanoi, että mukavasti olet pärjännyt,

– Joo. Eero haukkasi ruisleivästä. – Me opittiin laskemaan kertotaulua!

– Jaa niinkö? Mummo vastasi. – Ja lukeakin taidat jo osata?

– Joo! Mutta opettaja sanoi, että ensi vuonna kaikkien pitää lukea oikea kirja! Ja ei saa olla sarjakuva, eikä Tarzan. Eikä Batman! Eero huudahti.

– Vai niin! No sittenhän pitää hankkia sinulle oikeita kirjoja, mummo sanoi silittäen Eeron tukkaa kädellään.

Aterian jälkeen mummo sanoi tiskaavansa.

– Mene sinä nyt lukemaan lehtiäsi kun kerrankin saat levätä, hän sanoi isälle. – Minä hoidan nämä ruoat pois.

Isä kiitti ruoasta ja nousi pöydästä ja pöllytti Eeron tukkaa ohi mennessään.

– Taidat tykätä kun mummo tuli meidän luokse, ja ihan koko pääsiäiseksi! Saatat saada muutakin murkinaa kuin iskän laittamaa pottua ja soosia!

Eeroa nauratti. – Saadaanko lettujakin? Hän huudahti.

– Eiköhän se onnistu, vaikka huomenna, mummo vastasi ja katsoi poikaa.

Voi äiditöntä poikarukkaa, hän ajatteli ja kääntyi nopeasti tiskien ääreen.

***

Pääsiäisen päivät kuluivat. Eero juoksi päivät pihalla, metsässä ja pellon laidoilla naapurin Tommin ja Pekan kanssa niin, että kotiin palatessa housut olivat märät ja saappaisiin valahtanut vettä jääriitteisestä ojasta. Mummo laittoi ateriat ja isä sai nikkaroida vajassaan lomapäivinä. Toisen pääsiäispäivän iltana päivällisen jälkeen Eero istui keittiössä piirtelemässä mummon tehdessä kotiaskareita. Hän oli piirtänyt junan, pitkän sellaisen, jonka vaunut ulottuivat paperin laidasta toiseen laitaan. Vaunujen ikkunoista näkyi hahmoja, yhden ylle oli tikkukirjaimilla kirjoitettu E E R O, ja toisen, punalakkisen, Ä I T I.

– Mummo, jäätkö meille nyt asumaan?

Mummo kääntyi tiskeistään Eeron suuntaan, pyyhki käsiään pyyhkeeseen.

– En taida voida jäädä, ensi viikolla palattava mummolaan kun vaari on siellä ihan yksin. Ja on ne elikotkin. Ei vaari yksin pärjää niiden kanssa pitkään.

– Mutta miksi isän pitää pärjätä minun kanssa ihan yksin?

Mummo huokasi, veti tuolin ja istuutui pöydän ääreen.

– Mutta eihän isä ihan yksin ole, on se Saimi, joka auttaa, ja sitten on Eeli-täti, joka myös tulee teitä katsomaan usein. Ja mummo tulee taas heti kun pääsee, joulunahan mummo vasta oli teillä täällä. Ja heti kesäloman alussa tulet junalla mummolaan, vaikka koko kesäksi.

– Miksi äiti meni pois? Isä sanoi, että äiti katselee meitä taivaasta ja lähettää lentosuukkoja. Mutta en minä niitä näe. Mistä minä tiedän että se enää ajattelee meitä? Eero hypisteli värikynää ja hänen suupielensä kaartuivat alaspäin.

– Niin kulta pieni, minä tiedän, kyllä mummo tietää, mummo sanoi vetäen Eeron kainaloonsa ja keinutellen tätä hiljalleen. – Ihmiselon määrää ei kukaan tiedä.

– Mutta, mummo jatkoi, – Mummo tietää aivan varmasti että Eeron äiti rakastaa Eeroa hyvin paljon ja ajattelee Eeroa joka päivä, aamulla ja illalla. Hän katsoo taivaassa nytkin kun Eero piirtää ja sanoo enkeleille, että katsokaapa miten taitava poika minulla on!

Eero vetäisi henkeä ja pyyhki kädenselällään nenäänsä. – Näkeekö äiti, että olen piirtänyt tuon junan? Ja että äiti on siinä myös, Eeron kanssa?

– Kyllä näkee. Aamuisin kun Eero herää, äitisi katsoo auringonsäteiden kanssa, että siellä se minun komea ja taitava poikani herää uuteen koulupäivään!

Eero katsoi ikkunaan päin, sieltä heijastuivat vain sisävalot. Ulkona oli pimeää.

– Saanko tulla mummolaan heti kun koulu loppuu? Ja junalla yksin? Kyllä minä osaan mennä junaan ja nousta oikealla asemalla! Ja voin syödä eväitä! Ja äiti katsoo taivaasta miten taitava olen kun osaan itse mennä junalla!

– Puhutaan isäsi kanssa. Jos vaikka tulisit mummolaan kesäksi, ja voitte vaarin kanssa syöttää vasikoita ja kanoja.

– Ja mennä asemalle katsomaan junia!

***

Eero istui auton takapenkillä ja katseli ohiviilettäviä peltoja. Ohut kuura oli laskeutunut niille, ilma oli kirpeä ja viimainen, ikään kuin keväinen pääsiäinen olisi ollut vain väärä lupaus. Olikohan kesä nyt peruttu.

Isä ja mummo juttelivat etupenkeillä. Isä ajoi autoa tarkkaan ohjaten, mustaa jäätä pitää varoa sanottiin radiossakin. 

– Eero, isä katsoi häntä takapeilistä. – Ollaan kiitollisia mummille kun tuli meistä huolehtimaan, ollaanhan?

– Joo, Eero vastasi ja hengitti höyryä ikkunaan. Hän istui hiljaa. Sitten hän kurkotti eteenpäin. – Mummo sanoi, että saisin mennä kesäloman alettua mummolaan koko kesäksi. Junalla! Saanko, isä…?

Isä laittoi vilkun oikealle aseman suuntaan. Tuulilasipyyhkimet lonksuttivat kosteutta. Mummo kääntyi katsomaan ensin Eeroa, sitten poikaansa. – Eikö se olisi hyvä niin, saat keskittyä välillä muihin asioihin, työhön ja sellaiseen, hän kysyi.

Isä katseli vaiti liikennevaloja. Sitten hän kääntyi katsomaan Eeroa.

– Noh, olisiko se noin mukavaa, hän sanoi hymynkaarre kasvoillaan. – Mutta vaari pistää sinut navettahommiin, joudut lypsämään, oletko nyt ihan varma että haluat sinne koko kesäksi? hän jatkoi kiusoitellen.

– Joo joo haluan! Ihan varmasti! Eero huudahti ja pomppi penkillä istualtaan. – Mummolle ja vaarille, ja junalla, ja navettaan!

Kaikkia nauratti kun auto kääntyi rautatieaseman pihalle.

***

”Pikajuna satakolme Helsingistä Joensuuhun saapuu ja lähtee laiturilta seitsemän”, naisen ääni kaiuttimissa rätisi. ”Snälltåget från Helsingfors till Joensuu anländer och avgår från spår sju.”

Spoor shyy spoor shyy spoor shyy… Eero hyppelehti sanojen tahdissa. Hän oli samaan aikaan vähän surullinen, mutta myös iloinen. Surullinen, kun mummo taas lähtee, mutta iloinen, koska juuri oli päätetty, että hän pääsee mummolaan ja vaarilaan heti kohta, ihan muutaman viikon jälkeen. Ehkä hän saa ottaa polkupyörän mukaan, saakohan sen ottaa junaan? Ja saa matkustaa ihan yksin junalla!

Isä ja mummo keskustelivat asemalaiturilla, mummolla oli päällään tuttu villaulsteri, ja virkattu pörheä oranssin värinen myssy. Se oli vähän samanlainen kuin äidillä oli ollut.

Ehkä mummo oli oikeassa, Eerolle tuli mieleen. Ehkä äiti ajatteli häntä yhä. Ainakin hän ajatteli äitiä monta kertaa päivässä. Silloin hän aina muisti kuinka paljon hän äitiä rakasti, vaikka tämä olikin mennyt taivaaseen. Ja vaikka ensin taas tuli ikävä ja surullinen olo, hän muisti sitten mummon sanat, että äiti kertoi enkeleille miten hän Eero on äidin oma poika, ja silloin tuli vähän parempi olo. Näin hän yritti ajatella. Koska on niin ikävää olla koko ajan surullinen.

Eero katsahti oikealle. Se oli se toinen suunta kuin mistä mummo aina tuli. Kohta juna tulee tuolta, pysähtyy tähän, pihisten ja puhisten ja höyryten lämpöä, ihmisiä tulee ulos ja menee sisään, mummo yhtenä heistä, ja sitten juna vie mummon pois. Hups noin vaan, toiseen paikkaan. Mutta ei niin kuin hänen äitinsä oli viety pois, autolla sairaalaan, vaan jonnekin missä kohta Eero saa taas tavata mummon. Nyt se tulee, pitkän pitkä metallimöhkäle erivärisine osineen, jotka eivät kaikki edes mahdu näkökenttään kerralla. Nyt se on aivan lähellä jo, ja hidastaa. Hitaasti, hitaammin, vielä hitaammin, pyörät kirskuen. Ja nyt se pysähtyy raskaana ja hengästyneenä kohdalle. Eero katseli ihaillen voimakasta junavaunua.

Mummo tuli Eeron luo ja halasi tätä vielä voimakkaasti.

– Tulet sitten ihan pian mummon luo, ei ole montaa viikkoa kun taas nähdään. Ole nyt kiltti ja ahkera poika koulussa ja piirtele paljon kuvia! Mummo rutisti niin lujaa ja pitkään, että Eerolta henki melkein salpautui, mutta silti tuntui turvalliselta ja lämpimältä.

Mummo nousi jyrkät portaat vaunuun, ja isä nosti ruskean matkalaukun korkealle vaunun tasolle. Pian Eero ja isä seisoivat kahdestaan laiturilla seuraten katseellaan mummon kulkua paikalleen käytävää pitkin.

Yhtäkkiä juna kolahti, nitisi ja natisi ja sitten nytkähti eteenpäin, ja aloitti matavan liikkeen kuin valtava voima vetäisi ja työntäisi jättiläiskäärmeen massaa raiteita pitkin. Eero haistoi junan sisuksista kumpuavan mekanismin käryn kun se teki raskasta työtään ja vei kaikkia noita ihmisiä poispäin, koteihinsa ja ketä minnekin. Mummo istui kaukana lasin takana, mutta huiskutti yhä heille, vaalea käsi heilahteli ja mummon villabaskeri erottui sinisiä penkkejä vasten.

Eero ja isä katselivat junan liukumista ja sen etenemistä ja pienenemistä näkökentässä, ja vähitellen katoamista horisonttiin, sinne missä paloi vihreitä ja punaisia valoja ja missä kohta näkyi vain pylväitä ja metsää.

Isä kääntyi, otti Eeroa kädestä ja sanoi:

– Mennäänkö katsomaan kauppaan sitä Jupiteria?

– Mennään! Eero huudahti kasvot kirkastuen.

He lähtivät kulkemaan käsi kädessä asematunnelia kohti.

***

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create your website with WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: