-
Limerikki – Pienleukainen mies
Pienleukainen mies, synnyinpaikka Leningrad,
eikä kummoinen ranka, oli nimensä Vlad
Hän agentiksi halusi,
Itä-Saksassa kolusi
Tahtoi kovasti olla toveri, kamrad
**
Kun harmikseen kommunismi päättyi tuo,
hän edetä ehti jo Jeltsinin luo
Tämän oikea käsi,
Vlad enteen tuon näki:
nyt avoinna oli valtaistuimeen vuo
**
Pienleukainen mies kai toivoi arvostusta,
yritti pakottamalla saada kunnioitusta
Kaasua, öljyä möi,
oligarkit tapatti, löi
Silti puuttua taisi itseluottamusta
**
Vaan käsillä oli unelmiensa täyttymys,
diktaattorina luoda uus’ maailmanjärjestys
Kun tehdä saattoi mitä vaan
lähetti miehet tappamaan,
käskynään Ukrainan koko kansan piiritys
**
Ehkä pyrintö luoda suurvaltaa uutta,
se korvaa luonteen puutosta suurta
Ei väliä, vaikka tappaen,
ihmisyyttä, elämää halveksien
Niin ohjusten kohde on Kiovan ilmansuunta
**
Ei nimi miestä tee, eikä itsessään pahenna,
eikä ulkonäkö, olemus luonnetta kohenna
Vaan kun hapan, katkera on,
julma paha, ja tunteeton
Silloin sielukin tuo lemuaa likaisena
**
Ei tiedä viel’ miten tarina tuo päättyy,
mut Venäjänkin kansa alas vajoaa ja köyhtyy
Rajaton ihmisen on julmuus,
ja tuon pienleukaisen pahuus
Niin monet viattomat määräyksestään nääntyy
**
Mutta meille kaikille yksi on varmaa
Vaikka pahuus uhkaa Eurooppaa, ja maailmaa
Tuon pienleukaisen saavutus,
olikin vastakkainen vaikutus
Kun mielissämme kajahtaa: kauan eläköön vapaa Ukraina!
***
-
Juna-asemalla
Eero katsoi oikealle raiteita pitkin. Sieltä sen pitäisi tulla. Nyt kaukana mutkan suuntaan häämötti vain johtoja ja pylväitä ja punainen valo. Muuttuisiko se vihreäksi? Vai onko tuo valo toisille junille, siihen suuntaan meneville. Eeron kasvoihin osui tuuli, se oli samaan aikaan viiltävä ja leuto, talven kylmyys yhdistyi esiin tulleen keväisen auringon kosketukseen. Pipo lämmitti korvia. Eero pyyhkäisi viiman houkutteleman kosteuden nenänsä alta. Kohta se tulee.
Isä nousi asemalaiturille portaita pitkin takkiaan napittaen.
– Sen pitäisi tulla pian, kaksitoista nolla kuusi on arvioitu saapumisaika. Odotellaan tässä, kyllä tässä tarkenee.
Isä katseli kädessään olevaa paperia, ja kääntyi selkä tuuleen päin. Se nosti isän harvan tukan pystyyn. Eeroa nauratti, ihan kuin töyhtöhyyppä. Tai joku sellainen vesilintu, jolla tukka seisoo päässä. Tukkasotka!
Asemalaiturin harmaat betonit olivat pölyisiä, asfaltin päällä pyörivä hiekka rapisi jalkojen alla, vähän kuin hiekkatiellä. Lunta ei enää ollut, paitsi aseman ulkopuolella likaisina ja ränsistyneinä kinoksina, jotka sulaisivat viimeisiksi.
Jouluna lunta oli ollut valtavasti. Laiturilla oli ollut niin kylmää, että käsillä oli pitänyt pidellä korvia, ja nenää. Hengityksen höyry oli leijaillut ilmassa. Juna oli lähtenyt tuon valon suuntaan. Oliko valo silloin ollut punainen vai vihreä, Eero ei muista.
Nyt näkyi jotain. Punaisen valon takana liikkui joku tumma.
– Nyt se tulee! Isä! Nyt tulee, juna! Eero huusi osoittaen lapasellaan raiteiden suuntaan.
Isä pisti paperin taskuunsa, työnsi kätensä nahkahanskoihin ja nosti takin kauluksia ylöspäin. Kaukaa kuului vaimeaa melua, aivan kuin rautaa olisi vedetty varmoin ottein samanlaista rautaa pitkin. Metallinen jättiläiskäärme mateli raiteiden mutkia. Eero ja isä katsoivat valon ja tulevan junan suuntaan. Sillä ei ollut kiire, mutta se liukui päättäväisesti asemalaituria kohden. Kirskunta koveni.
Eero hyppeli ylös alas.
– Se tulee, se tulee! Juna tulee!
Vihdoin juna oli lähes aseman kohdalla, kiskojen ja rattaiden vihlonta sattui korviin, ja juna ryömi jokaisen metrin hitaammin kuin edellisen. Sitten se nytkähti viimeiset metrit ja pysähtyen tyytyväisenä puhisten. Sinisten vaunujen alta putoili raiteiden väliin märkää nuoskaa. Junan päädyissä alkoi kolista äänekkäästi. Ovi avautui rymähtäen ja yhdestä vaunusta laskeutui ulos nuori nainen, joka rupesi nostamaan alas lastenvaunua toisen matkustajan avustaessa. Toisesta ovesta hyppäsi ulos nuoria miehiä, he naureskelivat toisilleen. Yhtäkkiä laituri oli täynnä kuhinaa, ihmisiä laskeutui junan vaunuista, laukkuja nosteltiin alas, huudeltiin ilahtuneina vastaanottajille, halailtiin, suunnattiin varmoin askelin alikulkutunneliin, asemalle, parkkipaikalle. Eero yritti löytää tuttua kasvoa kun matkustajia laskeutui junasta, tuli ja meni ohi. Oikealta, vasemmalta kävi vilinä, juuri tulleet kävelivät kuka minnekin nauraen.
– Eero! Eero! Täällä!
Eero katsoi äänen suuntaan. – Mummo! Eero pinkaisi juoksuun ja juoksi niin kovaa, että törmäyksessä nainen horjahti. Eero kietoi kätensä mummon ympärille ja painoi poskensa ulsterin lämmintä villapintaa vasten. Poskea kutitti villan karheus, mutta se oli lämmin ja siinä tuoksui mummola.
Eero halasi mummoa niin tiukasti, että tätä alkoi naurattaa:
– Noinko ikävä sinulla on ollut! mummo hymyili. – On minullakin ollut sinua ikävä, kova ikävä, hän jatkoi, ja kumartui laittamaan poskensa Eeron poskea vasten.
– No niin tervetuloa vaan, menikö matka hyvin? Isä touhotti ja halasi molempia karhunhalauksella, taputtaen heidän selkiään kädellään.
– Kyllä kyllä, hyvin meni, ajallaan lähti ja ajallaan tuli. Mikäs siinä on matkatessa, maisemia katsellessa, mummo vastasi. – Olipa väkeä kyllä, lomalaisiako varmaan. Nuoria, opiskelijoita.
Eero irrottautui isän ja mummon syleilystä ja työnsi ylös silmille mennyttä pipoaan.
– Menikö kovaa, se juna? Miten kovaa? Yhtä kovaako kuin meidän auto? Hän kysyi silmät loistaen.
– Kyllä kyllä, ainakin yhtä kovaa. Mutta raiteita pitkin vakaasti, mummo vastaili pistäen kätensä Eeron käteen. He lähtivät kävelemään asemalaituria pitkin.
– Isä sanoi, että saan uuden pyörän heti kun lumet lähtee! Sellaisen Jupiterin!
– Jaa niinkö, no se varmaan tulee tarpeeseen.
Eero hyppeli mummon sivulla matkalla parkkipaikan suuntaan, hän kertoili kevään tapahtumia ja mitä kaikkea jännittävää oli sattunut. Käsi kädessä he kulkivat, isä kantaen edeltä mummon isoa matkalaukkua ja kaivellen auton avainta taskustaan.
– Tänne päin, täällä on auto. Lähdetäänpä kotiin niin päästään syömään, kalakeitto odottaa.
***
– Miten te olette jakselleet, mummo kysyi istuen pöydän ääressä, katsellen ympärilleen keittiössä. Puusohvan päässä oli iso pino vanhoja sanomalehtiä. Pöytäliinassa oli jokunen tahra. Tiskit oli kai äskettäin tiskattu, tiskipöydän vieressä lattialla oli roiskunutta vettä. Hellalla kattila puski höyryä kannen raosta. Kyllä täällä asiat hoituu, vaikka keittiöstä puuttuu jotain. Se kodikkuuden viimeinen silaus, mummo ajatteli.
– No, kyllä se tästä, isä vastasi kurkaten ulos ikkunasta. – Kodinhoitaja käy kahdesti viikossa laittamassa ruokaa ja siivoamassa. Ei eilen päässyt, tiskasin tänään itse, isä puheli ja nosti kattilan kantta. – Eeron koulu menee ihan mukavasti, kaikesta huolimatta. Vaikka on tässä kovasti tehtävää koko ajan, kun yksin pitää kaikki…
Hän veti syvään henkeä ja pyöräytti kauhalla kattilan sisältöä. Mummo nousi pöydän äärestä ja pani käsivartensa isän ympärille tämän pyyhkiessä silmiään.
– Niin. Ei ole helppoa teille kummallekaan. Anna kun minä jatkan, mummo sanoi ja otti kauhan isän kädestä ja alkoi hämmentää soppaa.
Eero istui keittiön ulkopuolella portaikossa ja kuunteli keittiöstä kuuluvaa hiljaista puhetta, sanat soljuivat rauhallisesti kaappikellon naksutuksen lomassa. Hän siveli käsissään mummolta lahjaksi saamaansa Tarzan-kirjaa. Se oli hieno, kiiltävä ja värikäs. Ja mummo on täällä, Eero ajatteli kuullessaan äänet keittiöstä, ja se sai hänet iloiseksi. Kun tiesi, että mummo oli siinä lähellä, olo tuntui ihmeen kevyeltä. Eero huoahti, avasi kirjan ja alkoi tavata sanoja ensimmäisellä sivulla.
***
– No miten koulu on mennyt, mummo kyseli Eerolta tämän ryystäessä lusikalla kalasoppaa. – Isäsi sanoi, että mukavasti olet pärjännyt,
– Joo. Eero haukkasi ruisleivästä. – Me opittiin laskemaan kertotaulua!
– Jaa niinkö? Mummo vastasi. – Ja lukeakin taidat jo osata?
– Joo! Mutta opettaja sanoi, että ensi vuonna kaikkien pitää lukea oikea kirja! Ja ei saa olla sarjakuva, eikä Tarzan. Eikä Batman! Eero huudahti.
– Vai niin! No sittenhän pitää hankkia sinulle oikeita kirjoja, mummo sanoi silittäen Eeron tukkaa kädellään.
Aterian jälkeen mummo sanoi tiskaavansa.
– Mene sinä nyt lukemaan lehtiäsi kun kerrankin saat levätä, hän sanoi isälle. – Minä hoidan nämä ruoat pois.
Isä kiitti ruoasta ja nousi pöydästä ja pöllytti Eeron tukkaa ohi mennessään.
– Taidat tykätä kun mummo tuli meidän luokse, ja ihan koko pääsiäiseksi! Saatat saada muutakin murkinaa kuin iskän laittamaa pottua ja soosia!
Eeroa nauratti. – Saadaanko lettujakin? Hän huudahti.
– Eiköhän se onnistu, vaikka huomenna, mummo vastasi ja katsoi poikaa.
Voi äiditöntä poikarukkaa, hän ajatteli ja kääntyi nopeasti tiskien ääreen.
***
Pääsiäisen päivät kuluivat. Eero juoksi päivät pihalla, metsässä ja pellon laidoilla naapurin Tommin ja Pekan kanssa niin, että kotiin palatessa housut olivat märät ja saappaisiin valahtanut vettä jääriitteisestä ojasta. Mummo laittoi ateriat ja isä sai nikkaroida vajassaan lomapäivinä. Toisen pääsiäispäivän iltana päivällisen jälkeen Eero istui keittiössä piirtelemässä mummon tehdessä kotiaskareita. Hän oli piirtänyt junan, pitkän sellaisen, jonka vaunut ulottuivat paperin laidasta toiseen laitaan. Vaunujen ikkunoista näkyi hahmoja, yhden ylle oli tikkukirjaimilla kirjoitettu E E R O, ja toisen, punalakkisen, Ä I T I.
– Mummo, jäätkö meille nyt asumaan?
Mummo kääntyi tiskeistään Eeron suuntaan, pyyhki käsiään pyyhkeeseen.
– En taida voida jäädä, ensi viikolla palattava mummolaan kun vaari on siellä ihan yksin. Ja on ne elikotkin. Ei vaari yksin pärjää niiden kanssa pitkään.
– Mutta miksi isän pitää pärjätä minun kanssa ihan yksin?
Mummo huokasi, veti tuolin ja istuutui pöydän ääreen.
– Mutta eihän isä ihan yksin ole, on se Saimi, joka auttaa, ja sitten on Eeli-täti, joka myös tulee teitä katsomaan usein. Ja mummo tulee taas heti kun pääsee, joulunahan mummo vasta oli teillä täällä. Ja heti kesäloman alussa tulet junalla mummolaan, vaikka koko kesäksi.
– Miksi äiti meni pois? Isä sanoi, että äiti katselee meitä taivaasta ja lähettää lentosuukkoja. Mutta en minä niitä näe. Mistä minä tiedän että se enää ajattelee meitä? Eero hypisteli värikynää ja hänen suupielensä kaartuivat alaspäin.
– Niin kulta pieni, minä tiedän, kyllä mummo tietää, mummo sanoi vetäen Eeron kainaloonsa ja keinutellen tätä hiljalleen. – Ihmiselon määrää ei kukaan tiedä.
– Mutta, mummo jatkoi, – Mummo tietää aivan varmasti että Eeron äiti rakastaa Eeroa hyvin paljon ja ajattelee Eeroa joka päivä, aamulla ja illalla. Hän katsoo taivaassa nytkin kun Eero piirtää ja sanoo enkeleille, että katsokaapa miten taitava poika minulla on!
Eero vetäisi henkeä ja pyyhki kädenselällään nenäänsä. – Näkeekö äiti, että olen piirtänyt tuon junan? Ja että äiti on siinä myös, Eeron kanssa?
– Kyllä näkee. Aamuisin kun Eero herää, äitisi katsoo auringonsäteiden kanssa, että siellä se minun komea ja taitava poikani herää uuteen koulupäivään!
Eero katsoi ikkunaan päin, sieltä heijastuivat vain sisävalot. Ulkona oli pimeää.
– Saanko tulla mummolaan heti kun koulu loppuu? Ja junalla yksin? Kyllä minä osaan mennä junaan ja nousta oikealla asemalla! Ja voin syödä eväitä! Ja äiti katsoo taivaasta miten taitava olen kun osaan itse mennä junalla!
– Puhutaan isäsi kanssa. Jos vaikka tulisit mummolaan kesäksi, ja voitte vaarin kanssa syöttää vasikoita ja kanoja.
– Ja mennä asemalle katsomaan junia!
***
Eero istui auton takapenkillä ja katseli ohiviilettäviä peltoja. Ohut kuura oli laskeutunut niille, ilma oli kirpeä ja viimainen, ikään kuin keväinen pääsiäinen olisi ollut vain väärä lupaus. Olikohan kesä nyt peruttu.
Isä ja mummo juttelivat etupenkeillä. Isä ajoi autoa tarkkaan ohjaten, mustaa jäätä pitää varoa sanottiin radiossakin.
– Eero, isä katsoi häntä takapeilistä. – Ollaan kiitollisia mummille kun tuli meistä huolehtimaan, ollaanhan?
– Joo, Eero vastasi ja hengitti höyryä ikkunaan. Hän istui hiljaa. Sitten hän kurkotti eteenpäin. – Mummo sanoi, että saisin mennä kesäloman alettua mummolaan koko kesäksi. Junalla! Saanko, isä…?
Isä laittoi vilkun oikealle aseman suuntaan. Tuulilasipyyhkimet lonksuttivat kosteutta. Mummo kääntyi katsomaan ensin Eeroa, sitten poikaansa. – Eikö se olisi hyvä niin, saat keskittyä välillä muihin asioihin, työhön ja sellaiseen, hän kysyi.
Isä katseli vaiti liikennevaloja. Sitten hän kääntyi katsomaan Eeroa.
– Noh, olisiko se noin mukavaa, hän sanoi hymynkaarre kasvoillaan. – Mutta vaari pistää sinut navettahommiin, joudut lypsämään, oletko nyt ihan varma että haluat sinne koko kesäksi? hän jatkoi kiusoitellen.
– Joo joo haluan! Ihan varmasti! Eero huudahti ja pomppi penkillä istualtaan. – Mummolle ja vaarille, ja junalla, ja navettaan!
Kaikkia nauratti kun auto kääntyi rautatieaseman pihalle.
***
”Pikajuna satakolme Helsingistä Joensuuhun saapuu ja lähtee laiturilta seitsemän”, naisen ääni kaiuttimissa rätisi. ”Snälltåget från Helsingfors till Joensuu anländer och avgår från spår sju.”
Spoor shyy spoor shyy spoor shyy… Eero hyppelehti sanojen tahdissa. Hän oli samaan aikaan vähän surullinen, mutta myös iloinen. Surullinen, kun mummo taas lähtee, mutta iloinen, koska juuri oli päätetty, että hän pääsee mummolaan ja vaarilaan heti kohta, ihan muutaman viikon jälkeen. Ehkä hän saa ottaa polkupyörän mukaan, saakohan sen ottaa junaan? Ja saa matkustaa ihan yksin junalla!
Isä ja mummo keskustelivat asemalaiturilla, mummolla oli päällään tuttu villaulsteri, ja virkattu pörheä oranssin värinen myssy. Se oli vähän samanlainen kuin äidillä oli ollut.
Ehkä mummo oli oikeassa, Eerolle tuli mieleen. Ehkä äiti ajatteli häntä yhä. Ainakin hän ajatteli äitiä monta kertaa päivässä. Silloin hän aina muisti kuinka paljon hän äitiä rakasti, vaikka tämä olikin mennyt taivaaseen. Ja vaikka ensin taas tuli ikävä ja surullinen olo, hän muisti sitten mummon sanat, että äiti kertoi enkeleille miten hän Eero on äidin oma poika, ja silloin tuli vähän parempi olo. Näin hän yritti ajatella. Koska on niin ikävää olla koko ajan surullinen.
Eero katsahti oikealle. Se oli se toinen suunta kuin mistä mummo aina tuli. Kohta juna tulee tuolta, pysähtyy tähän, pihisten ja puhisten ja höyryten lämpöä, ihmisiä tulee ulos ja menee sisään, mummo yhtenä heistä, ja sitten juna vie mummon pois. Hups noin vaan, toiseen paikkaan. Mutta ei niin kuin hänen äitinsä oli viety pois, autolla sairaalaan, vaan jonnekin missä kohta Eero saa taas tavata mummon. Nyt se tulee, pitkän pitkä metallimöhkäle erivärisine osineen, jotka eivät kaikki edes mahdu näkökenttään kerralla. Nyt se on aivan lähellä jo, ja hidastaa. Hitaasti, hitaammin, vielä hitaammin, pyörät kirskuen. Ja nyt se pysähtyy raskaana ja hengästyneenä kohdalle. Eero katseli ihaillen voimakasta junavaunua.
Mummo tuli Eeron luo ja halasi tätä vielä voimakkaasti.
– Tulet sitten ihan pian mummon luo, ei ole montaa viikkoa kun taas nähdään. Ole nyt kiltti ja ahkera poika koulussa ja piirtele paljon kuvia! Mummo rutisti niin lujaa ja pitkään, että Eerolta henki melkein salpautui, mutta silti tuntui turvalliselta ja lämpimältä.
Mummo nousi jyrkät portaat vaunuun, ja isä nosti ruskean matkalaukun korkealle vaunun tasolle. Pian Eero ja isä seisoivat kahdestaan laiturilla seuraten katseellaan mummon kulkua paikalleen käytävää pitkin.
Yhtäkkiä juna kolahti, nitisi ja natisi ja sitten nytkähti eteenpäin, ja aloitti matavan liikkeen kuin valtava voima vetäisi ja työntäisi jättiläiskäärmeen massaa raiteita pitkin. Eero haistoi junan sisuksista kumpuavan mekanismin käryn kun se teki raskasta työtään ja vei kaikkia noita ihmisiä poispäin, koteihinsa ja ketä minnekin. Mummo istui kaukana lasin takana, mutta huiskutti yhä heille, vaalea käsi heilahteli ja mummon villabaskeri erottui sinisiä penkkejä vasten.
Eero ja isä katselivat junan liukumista ja sen etenemistä ja pienenemistä näkökentässä, ja vähitellen katoamista horisonttiin, sinne missä paloi vihreitä ja punaisia valoja ja missä kohta näkyi vain pylväitä ja metsää.
Isä kääntyi, otti Eeroa kädestä ja sanoi:
– Mennäänkö katsomaan kauppaan sitä Jupiteria?
– Mennään! Eero huudahti kasvot kirkastuen.
He lähtivät kulkemaan käsi kädessä asematunnelia kohti.
***
-
Ydinvoimamiehiä
Jouko otti pihdeillä linjastosta viinerin, asetti sen tarjottimella olevalle pullalautaselle ja jäi katsomaan leipävitriiniä suupielet tiukkoina. Ruskeat italialaiset nahkakengät olivat sopivasti patinoituneet, ja räätälintyönä tehty tummansininen puvuntakki laadukasta villakangasta, talven Aasian matkalla hankittu.
Hän asetteli pihdit takaisin vitriiniin, sulki luukun ja lähti siirtämään tarjotinta eteenpäin, ja kaatoi sitten kahvia kuppiinsa pannusta. – Neiti! hän kutsui kahvilan työtekijää. – Mitäpä tämä lysti kustantaa? Nainen tuli paikalle ja rahasti ostokset hymyillen Joukolle. Maksettuaan Jouko nosti tarjottimen ja lähti rivakasti kulkemaan pöytään, jonne saapuessaan hän katsahti jo paikalla olevaa seuruetta.
– Päivää Teboilin parlamentti, kuinka täällä tänään maa makaa?
Pöydän ympärillä istuvat miehet hekottelivat, katselivat toisiaan ja Joukoa.
– Mitäs ministeri! Joko on maa myöty velivenäläiselle? Päälaelta kalju vatsakas mies virnuili ja katsoi Joukoa kahvia sekoitellessaan.
– Hah! No juu, kohta on kaupat tehty, ja sitten sähköä tulee töpselistä ja hyvään hintaan! Tai meneehän siihen toki jokunen vuosi, Jouko vastasi istuuduttuaan, kopautellen viinerin irtomuruja lautaselle ja kahvikupista hörpäten. – Hyvä kauppa tulee, saadaan halpaa sähköä ja töitä maakuntaan. Molemmille win-win.
Yksi miehistä kuitenkin epäillen kommentoi:
– Ettei vaan velivenäläinen pistä halutessaan hanoja kiinni! Mistä niistä tietää, kun putiini päättää että kiristetäänpä pikkuveljä krakasta.
Toiset miehet nyökyttelivät kysyjälle, niin niin, sellainen riski olisi. Pöydän ympärille oli kokoontunut neljän miehen porukka Jouko mukaan lukien, ja pari muuta kääntyi viereisestä pöydästä tuoleillaan heitä kohden. Teboilin parlamentti, sillä nimellä sitä kutsuttiin, porukka joka lähes joka aamu kokoontui aamukahvin merkeissä kertomaan ja kuulemaan uusimmat juorut, tai pikemminkin mielipiteet siitä mitä maailmassa tapahtui.
Jouko kääntyi kysyjän puoleen:
– Eihän nyt sellaista käy, miksi naapuri ampuisi itseään jalkaan? Kaupantekoa sekin haluaa ja mikä olisi parempaa bisnestä kuin sähkön tuottaminen ja myynti! Sitä aina tarvitaan. Ei, kyllä toveri haluaa hifilaitteensa, etelän lomansa ja Audinsa. Silloin pitää valtiollakin olla bisnestä, jotta veroruplaa virtaa kassaan ja kansa on tyytyväinen.
Hän nosti kahvikupin huulilleen ja viinerin pureskelun välissä hörppäsi kulauksen kahvista. Laittoi sitten kupin alas kahvilautaselle ja jatkoi:
– Sitä paitsi ne Brysselin miehet, ja miksei naisetkin, se Ursula ja muut, ne vasta kurmuuttavat Putinia. Koko ajan! Milloin mikäkin ei mene EU:n herrojen mielen mukaan. Heristetään sormea että soo soo Vladimir, ei noin sovi tehdä, ja lätkäistään pakotteita että nyt ette saa matkustaa milloin minnekin eikä varsinkaan tänne Eurooppaan. Vaikka ei niillä sanktioilla ole vaikutusta, Putin vaan sanoo että pitäkää tunkkinne, lomaillaan sitten Sotshissa tai Krimillä!
Miehet kuuntelivat mietteissään, joku katsellen ministeriä, toinen kuppiaan. Yksi tarkasteli eteensä ojentamaansa kättä, puristeli sitä kiinni, auki, kiinni, auki, mutta tarkkaan kuunnellen ministerin sanoja. Kumparevatsa pilkotti avoimen nahkatakin ja aamulla päälle vedetyn punaisen neuleen alta. Nahkatakit olivat suosiossa, neljällä heistä oli sellaiset päällään, talvinahkatakit vuorilla, ja yhdellä paksuhko ulkoilutakki. Vaikka tuskin hänkään oli tullut paikalle ulkoillen, kun autolla pääsee aamukahvillekin sujuvammin, ei Teboilille tulossa ollut kyse ulkoilusta.
Jouko, joka oli ministeri ja paikallinen kuntapäättäjä jo vuosikymmenet ennen sitä oli kaikille tuttu. Hänen sanaansa luotettiin, vaikkei ihan kaikkea aina uskottukaan. Kun hän ehti maakunnassa oleskellessaan Teboilille aamukahville, hän ei oikeastaan enää ollut ministeri, maan hallituksen keskeinen päättäjä, entinen puolueensa puheenjohtaja, maan vaikutusvaltaisimpia miehiä, vaan se sama kunnanvaltuutettu, tai valtuuston puheenjohtaja, jota he kaikki – siis kaikki mitä todennäkoisimmin – olivat äänestäneet joka vaaleissa jo kolmekymmenen vuoden ajan ja joka oli auttanut heitä kaikkia saamaan tarvittavat rakennusluvat taloihinsa, järvenrantamökkeihinsä, yrityshalleihinsa, ja mitä nyt oli milloinkin tarvittu paikallisen elon ja elinkeinoelämän pyörittämisessä.Kyllä me hallituksessa pistetään asiat kuntoon ja hyvin on mennytkin eipä silti, Jouko jatkoi.
Kättään tarkastellut nosti katseensa ja suuntasi sen kahvilan vastakkaiselle seinustalle, jossa sijaitsivat pelikoneet, kenties nähden ajatuksensa tuolla kaukaisuudessa, ja sanoi:
– Mutta mites se Iltalehden juttu siitä vaalirahasta? Venäläisten maksamasta lahjuksesta?
Kaikki pöydän ympärillä hiljenivät ja katsoivat Joukoa odottaen.
– Täyttä pötyä! Jouko sanoi, työntäen nyt jo tyhjän kuppinsa kauemmaksi. Hän kumartui pöydän ylle nojaten käsivarsillaan pöytään. Hän katsoi jokaista miestä vuorotellen ja painotti etusormellaan jokaista sanaansa. – Opposition ja Helsingin medioiden keksimä pahansuopainen juoru! Kunhan keksivät, ei mitään todellisuuspohjaa.
Jouko nojautui tuolillaan taaksepäin ja risti käsivartensä puuskaan. Korkealaatuisen puvun villakankaan etuna on että se pysyy aina sileänä, kun samanlaisissa asennoissa halvemmassa puvussa syntyisi epäsiistit rypyt kyynärvarteen. Miehet odottivat. Hetken mietittyään ministeri jatkoi.
– En ihmettelisi vaikka oppositiossa oltaisiin näitä valeuutisia tehtailemassa ja tilaamassa. Amerikkalaisilta tai libilaareilta medioilta jotta saavat mustamaalattua hallitusta. Jos minä olisi saanut lahjuksia velivenäläiseltä niin ei kai tässä enää Kangastiellä asuttaisi!
Hän katsoi miehiä ympärillään.
– Ja oltaisiin koko porukka Thaimaassa talvet eikä täällä hankien keskellä!
Miehet röhähtivät nauruun, tuo epäilevä Tuomaskin, joka oli uskaltanut esittää kaikkien mielessä pyörivän kysymyksen. Yhteen ääneen hohotettiin että niinpä niin, Finnairin sinivalkoisin siivin oltaisiin lennetty tropiikin lämpöön uima-altaalle ja sielä istuttaisiin gintonicit kädessä. Se vasta olisi elämää, olisi jäänyt tämä kyläpahanen ja Teboilikin!
-
Ristikko
Hän avasi radion. Sieltä tuli Radio Suomen ohjelmaa. Sama tyttö on käynyt helvetin, … kitara vinkui ja rämisi. Ei ei, ei tätä. Miksi aina tulee tätä räimettä. Bzzzrrrr radioaallot rätisivät kun hän etsi sopivaa kanavaa. Vi kommer, och vi går… lauloi mies haitarin tahtiin. Ei tätä ruotsalaistakaan. Ja seuraavana mäkitornissa Jens Bacher… Tämä sai kelvata. Urheiluselostus on rauhoittavaa, paitsi ne formulat.
Mies istui takaisin pöydän ääreen ja otti esiin ristisanan. Yksi kulma oli jäänyt harmittavasti kesken, eikä millään keksinyt tuotakaan sanaa. Mitä tuossa vinkkikuvassa oikein on, suttuinen piirros, ei saa selvää. Hän otti pöydänpäässä sokeritopan vieressä olevan suurennuslasin, kun lukulaseillakaan ei meinannut nähdä. Rintava nainen, iso kampaus. Alkaa L-kirjaimella, loppuu N:ään. No niin selvää kuin pläkki, O, R, E, N. Hänen vallan hyvin muistamansa elokuvatähti. Sehän se, Sofia Loren.
Mies laittoi kynän pöydälle ja katsoi ikkunasta ulos. Näytti satelevan. Tihuutti, ei tuollaisessa ilmassa viitsi enää lähteä sauvakävelemään. Ja hänhän teki aamulla jo yhden lenkin. Mies nojautui tuolilla taaksepäin. Kyllä, aamulla, lenkki suoritettu korttelin ympäri, mutta sentään jotain. Nämä ristisanatehtävät aina saavat mielen muihin maisemiin, ei meinaa muistaa edes missä päivässä mennään.
Urheiluselostuksen keskeytti pirinä. Ovikello soi. Kerran, kaksi, rimräm, rimräm, vielä, rimräm. Jaahas kukas se nyt, mies käänsi päätään ja katsoi seinäkelloa ja sitten oven suuntaan, kuunteli. Vai onko se jo ruoka, niin kellohan on jo kolme. Mies punnersi itsensä pöydän ääreltä ja lähti askeltamaan eteiseen, nosti mennessään housuja vyötärostä ylös ja veti paidan helmaa alemmas. Tuo maton reuna aina käpristyy hiirenkorvalle, joskus siihen vielä kompastuu, pitäisi kääntää koko mattoa yksi sivullinen seinään päin. Rimräm rimräm. – Tullaan tullaan, mies mutisi.
Hän astui ovelle ja katsoi ovisilmästä. Siellä oli pipopäinen tyttö, ovisilmän lasi vääristi kuvaa kuin olisi tyttö ollut ihan kiinni ovessa.
– Ruokapalvelu täällä! Tyttö huudahti porraskäytävältä.
Jaaha, no niin tietysti. Mies räpelsi oviketjua paikaltaan, se tuntui kestävän kun sormet eivät saaneet kunnon otetta.
– Päivää, täällä on Tytti, päivän ruokaa olen tuomassa!
– Juu juu avataan kunhan tämä perhanan lukko aukeaa!
Vihdoin mies sai ketjun irti ja väänsi lukosta oven auki.
– Päivää Eerolle, nyt olisi ruokapalvelun ruoka tässä, on kalaa ja muusia ja muuta, tyttö availi valkoista muovipussia miehen suuntaan.
– Jaaha no niin kiitos vaan, ei tässä nyt niin nälkä ole vielä.
– Kyllä syödä pitää, että jaksaa ulkoilla ja elää, olettehan te tänään aamupalan syöneet? Tyttö kyseli ja nosti pussista styroksirasian. – Tässä on ateria. Taitaa olla kirjolohta ja muusia. Leipä ja voi erikseen tässä toisessa rasiassa. Ja jälkiruoka myös!
Mies ojensi kätensä muovikassia ottaakseen, suonet kajastivat ohuen ihon alla.
– Kiitos kiitos kyllä nyt taas kelpaa.
Tyttö antoi kassin rasioineen miehelle ja kurkisteli oven raosta asuntoon.
– Onko täällä kaikki muuten hyvin? Tyttö kyseli, katsoi miestä pipon alta tarkoin silmin, odottavasti. – Onko hoitaja käynyt jo tällä viikolla?
– On on eipä tässä mitään huolta, kaikki on mainiosti, aamukävely tehty ja nyt tuossa ristikkoa täyttelen jotta pysyy mieli virkeänä…
– No hyvä juttu, tyttö huolehti, jos on jotain ongelmaa, kertokaa niin hoidetaan!
– Juu ei tässä huolta, kiitos vaan taas, mies nyökkäili ja alkoi vetää ovea kiinni
– Hyvä, lähden tästä seuraavaan paikkaan, tyttö veti pipoa syvemmälle – Mukavaa iltaa. Nähdään ensi viikolla, huomenna onkin viikonloppu eikä silloin tulla.
– Kiitos kiitos, hauskaa viikonloppua. Ei sitten juhlita liikaa te nuoret, mies hymyili ja viittasi hyvästiksi ja katseli tytön katoamista portaita alas. Hän veti oven kiinni ja alkoi sorvata lukkoa paikalleen.
Mies kääntyi ja palasi ruokakassin kanssa keittiöön. Hän laittoi kassin pöydälle ja nosti sieltä ruokarasian, leivät ja muut, mitä siinä nyt olikaan. Nyt ei kyllä ollut nälkä ja vastahan aamupala oli tullut syötyä. Puuroa, vai oliko se ollut puuroa, no varmasti jotain se oli ollut, ehkä myöhemmin on iltaruoan aika. Mies avasi jääkaapin ja katsoi. Samanlaisia rasioita, kaksi, neljä, viisi kuusi, ja toisellakin hyllyllä, onko niitä tosiaan jo yli kymmenen. Päivät kuluu niin nopeaan. Rasia ei kyllä mahdu sinne enää. Pitäisikö heittää pois noita vanhempia. Ehkä huomenna. Voisi ottaa ison roskasäkin ja viedä kerralla pois, kaikki ei ehkä ole enää syötäviä.
Mies avasi rasian ja katseli kalanpalaa ja muusiannosta. Jos tämän laittaisi mikrouuniin ja kokeilisi onko se syötävää. Ei ollut nälkä mutta ehkä voisi kokeilla, kalahan on hyvää ja terveellistä ja muusikin aina ollut hänen lempiruokaansa, varsinkin Leilan tekemä. Painokin meinaa pudota, housujen vyöhön pitää taas tehdä uusi reikä puukolla. Mies laittoi rasian tiskipöydälle ja taitteli muovipussin siististi ja asetti sen alakaappiin pinon päälle.
Puhelin piippasi pöydällä. Kukahan se nyt, missäs ovat lukulasit. Mies istahti pöydän ääreen ja otti puhelimen käteensä, ja siinähän lasitkin olivat vieressä. Hän pisti ne silmilleen ja näppäili koodin, se oli hänen syntymäaikansa, helppo muistaa. ”Hei isä, terveiset Maltalta!”, siinä luki. ”Onko siellä kaikki hyvin? Muistathan ensi viikon lääkärinajan tiistaina kymmeneltä! Se muistilääkäri! Ja hammaslääkäri torstaina. Soita jos tarvis! Täällä on lämmintä kaksikymmentä astetta, Otso kävi uimassa meressä! Lähettää terveiset, minulta myös, nähdään viikon päästä! Halauksia meiltä, t. Riikka P.S. Muista syödä aterianpalvelun ruoat!”
Mies pani puhelimen pöydälle ja katsahti ikkunasta ulos. Hämärä oli tullut, näinkö aikaisin, no syksy on pitkällä. Ai niin tässä oli ristikko kesken, missäs olinkaan, hän ajatteli. Sofia Loren, niin se oli se. Ei muistissa mitään vikaa ole, mies ajatteli ja katseli ristikkoa, normaalia vanhan miehen muistamista, muistaa mitä muistaa. Ja kyllä hän syödäkin muistaa, ei se siitä kiinni ole. Mutta kun ei maistu, ei ole maistunut moneen viikkoon. Tai kuukauteen. Ei mene ruoka alas. Tai jos juuri ja juuri menee palanen niin alkaa etoa, ja sitten kouristaa vatsaakin. Ei siihen muistilääkäri auta. Tai ei ehkä kukaan eikä mikään. Jos se on kohta menoa. No jos on niin sitten on, mielellään hän Leilan luo lähtee, ja onhan tässä jo oltukin.
Hän katsoo rasiaa, joka tuntuu viestivän odotusta siistillä tiskipöydällä. ’Pystytkö ottamaan palasen, pystytkö? Et kuitenkaan pysty!’ Ei sen puoleen ei tarvitse vessa-asiallakaan ravata. Mutta jos ei jaksa kävelylenkkiä niin sitten se on huonompi juttu.
Ehkä lasillinen vettä kuitenkin. Mies nousee, laskee kraanasta vettä lasiin ja istuu takaisin ristikon ääreen. Entäs tämä iso kuva, no värikäs lintu näkyy olevan. Keskellä kaksi i:tä ja kaksi k:ta. Selkeä riikinkukko, mikäs muu siinä. Nythän tämäkin kulma alkaa valmistua.
-
Seuraa
Seurataan
Already have a WordPress.com account? Log in now.
Kirjoitan ja olen. 