Ristikko

Ristikko

Hän avasi radion. Sieltä tuli Radio Suomen ohjelmaa. Sama tyttö on käynyt helvetin, …  kitara vinkui ja rämisi. Ei ei, ei tätä. Miksi aina tulee tätä räimettä. Bzzzrrrr radioaallot rätisivät kun hän etsi sopivaa kanavaa. Vi kommer, och vi går… lauloi mies haitarin tahtiin. Ei tätä ruotsalaistakaan. Ja seuraavana mäkitornissa Jens Bacher… Tämä sai kelvata. Urheiluselostus on rauhoittavaa, paitsi ne formulat.

Mies istui takaisin pöydän ääreen ja otti esiin ristisanan. Yksi kulma oli jäänyt harmittavasti kesken, eikä millään keksinyt tuotakaan sanaa. Mitä tuossa vinkkikuvassa oikein on, suttuinen piirros, ei saa selvää. Hän otti pöydänpäässä sokeritopan vieressä olevan suurennuslasin, kun lukulaseillakaan ei meinannut nähdä. Rintava nainen, iso kampaus. Alkaa L-kirjaimella, loppuu N:ään. No niin selvää kuin pläkki, O, R, E, N. Hänen vallan hyvin muistamansa elokuvatähti. Sehän se, Sofia Loren.

Mies laittoi kynän pöydälle ja katsoi ikkunasta ulos. Näytti satelevan. Tihuutti, ei tuollaisessa ilmassa viitsi enää lähteä sauvakävelemään. Ja hänhän teki aamulla jo yhden lenkin. Mies nojautui tuolilla taaksepäin. Kyllä, aamulla, lenkki suoritettu korttelin ympäri, mutta sentään jotain. Nämä ristisanatehtävät aina saavat mielen muihin maisemiin, ei meinaa muistaa edes missä päivässä mennään.

Urheiluselostuksen keskeytti pirinä. Ovikello soi. Kerran, kaksi, rimräm, rimräm, vielä, rimräm. Jaahas kukas se nyt, mies käänsi päätään ja katsoi seinäkelloa ja sitten oven suuntaan, kuunteli. Vai onko se jo ruoka, niin kellohan on jo kolme. Mies punnersi itsensä pöydän ääreltä ja lähti askeltamaan eteiseen, nosti mennessään housuja vyötärostä ylös ja veti paidan helmaa alemmas. Tuo maton reuna aina käpristyy hiirenkorvalle, joskus siihen vielä kompastuu, pitäisi kääntää koko mattoa yksi sivullinen seinään päin. Rimräm rimräm. – Tullaan tullaan, mies mutisi.

Hän astui ovelle ja katsoi ovisilmästä. Siellä oli pipopäinen tyttö, ovisilmän lasi vääristi kuvaa kuin olisi tyttö ollut ihan kiinni ovessa.

– Ruokapalvelu täällä! Tyttö huudahti porraskäytävältä.

Jaaha, no niin tietysti. Mies räpelsi oviketjua paikaltaan, se tuntui kestävän kun sormet eivät saaneet kunnon otetta.

– Päivää, täällä on Tytti, päivän ruokaa olen tuomassa!

– Juu juu avataan kunhan tämä perhanan lukko aukeaa!

Vihdoin mies sai ketjun irti ja väänsi lukosta oven auki.

– Päivää Eerolle, nyt olisi ruokapalvelun ruoka tässä, on kalaa ja muusia ja muuta, tyttö availi valkoista muovipussia miehen suuntaan.

– Jaaha no niin kiitos vaan, ei tässä nyt niin nälkä ole vielä.

– Kyllä syödä pitää, että jaksaa ulkoilla ja elää, olettehan te tänään aamupalan syöneet? Tyttö kyseli ja nosti pussista styroksirasian. – Tässä on ateria. Taitaa olla kirjolohta ja muusia. Leipä ja voi erikseen tässä toisessa rasiassa. Ja jälkiruoka myös!

Mies ojensi kätensä muovikassia ottaakseen, suonet kajastivat ohuen ihon alla.

– Kiitos kiitos kyllä nyt taas kelpaa.

Tyttö antoi kassin rasioineen miehelle ja kurkisteli oven raosta asuntoon.

– Onko täällä kaikki muuten hyvin? Tyttö kyseli, katsoi miestä pipon alta tarkoin silmin, odottavasti. – Onko hoitaja käynyt jo tällä viikolla?

– On on eipä tässä mitään huolta, kaikki on mainiosti, aamukävely tehty ja nyt tuossa ristikkoa täyttelen jotta pysyy mieli virkeänä…

– No hyvä juttu, tyttö huolehti, jos on jotain ongelmaa, kertokaa niin hoidetaan!

– Juu ei tässä huolta, kiitos vaan taas, mies nyökkäili ja alkoi vetää ovea kiinni

– Hyvä, lähden tästä seuraavaan paikkaan, tyttö veti pipoa syvemmälle – Mukavaa iltaa. Nähdään ensi viikolla, huomenna onkin viikonloppu eikä silloin tulla.

– Kiitos kiitos, hauskaa viikonloppua. Ei sitten juhlita liikaa te nuoret, mies hymyili ja viittasi hyvästiksi ja katseli tytön katoamista portaita alas. Hän veti oven kiinni ja alkoi sorvata lukkoa paikalleen.

Mies kääntyi ja palasi ruokakassin kanssa keittiöön. Hän laittoi kassin pöydälle ja nosti sieltä ruokarasian, leivät ja muut, mitä siinä nyt olikaan. Nyt ei kyllä ollut nälkä ja vastahan aamupala oli tullut syötyä. Puuroa, vai oliko se ollut puuroa, no varmasti jotain se oli ollut, ehkä myöhemmin on iltaruoan aika. Mies avasi jääkaapin ja katsoi. Samanlaisia rasioita, kaksi, neljä, viisi kuusi, ja toisellakin hyllyllä, onko niitä tosiaan jo yli kymmenen. Päivät kuluu niin nopeaan. Rasia ei kyllä mahdu sinne enää. Pitäisikö heittää pois noita vanhempia. Ehkä huomenna. Voisi ottaa ison roskasäkin ja viedä kerralla pois, kaikki ei ehkä ole enää syötäviä.

Mies avasi rasian ja katseli kalanpalaa ja muusiannosta. Jos tämän laittaisi mikrouuniin ja kokeilisi onko se syötävää. Ei ollut nälkä mutta ehkä voisi kokeilla, kalahan on hyvää ja terveellistä ja muusikin aina ollut hänen lempiruokaansa, varsinkin Leilan tekemä. Painokin meinaa pudota, housujen vyöhön pitää taas tehdä uusi reikä puukolla. Mies laittoi rasian tiskipöydälle ja taitteli muovipussin siististi ja asetti sen alakaappiin pinon päälle.

Puhelin piippasi pöydällä. Kukahan se nyt, missäs ovat lukulasit. Mies istahti pöydän ääreen ja otti puhelimen käteensä, ja siinähän lasitkin olivat vieressä. Hän pisti ne silmilleen ja näppäili koodin, se oli hänen syntymäaikansa, helppo muistaa. ”Hei isä, terveiset Maltalta!”, siinä luki. ”Onko siellä kaikki hyvin? Muistathan ensi viikon lääkärinajan tiistaina kymmeneltä! Se muistilääkäri! Ja hammaslääkäri torstaina. Soita jos tarvis! Täällä on lämmintä kaksikymmentä astetta, Otso kävi uimassa meressä! Lähettää terveiset, minulta myös, nähdään viikon päästä! Halauksia meiltä, t. Riikka P.S. Muista syödä aterianpalvelun ruoat!” 

Mies pani puhelimen pöydälle ja katsahti ikkunasta ulos. Hämärä oli tullut, näinkö aikaisin, no syksy on pitkällä. Ai niin tässä oli ristikko kesken, missäs olinkaan, hän ajatteli. Sofia Loren, niin se oli se. Ei muistissa mitään vikaa ole, mies ajatteli ja katseli ristikkoa, normaalia vanhan miehen muistamista, muistaa mitä muistaa. Ja kyllä hän syödäkin muistaa, ei se siitä kiinni ole. Mutta kun ei maistu, ei ole maistunut moneen viikkoon. Tai kuukauteen. Ei mene ruoka alas. Tai jos juuri ja juuri menee palanen niin alkaa etoa, ja sitten kouristaa vatsaakin. Ei siihen muistilääkäri auta. Tai ei ehkä kukaan eikä mikään. Jos se on kohta menoa. No jos on niin sitten on, mielellään hän Leilan luo lähtee, ja onhan tässä jo oltukin.

Hän katsoo rasiaa, joka tuntuu viestivän odotusta siistillä tiskipöydällä. ’Pystytkö ottamaan palasen, pystytkö? Et kuitenkaan pysty!’ Ei sen puoleen ei tarvitse vessa-asiallakaan ravata. Mutta jos ei jaksa kävelylenkkiä niin sitten se on huonompi juttu.

Ehkä lasillinen vettä kuitenkin. Mies nousee, laskee kraanasta vettä lasiin ja istuu takaisin ristikon ääreen. Entäs tämä iso kuva, no värikäs lintu näkyy olevan. Keskellä kaksi i:tä ja kaksi k:ta. Selkeä riikinkukko, mikäs muu siinä. Nythän tämäkin kulma alkaa valmistua.

Create your website with WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: